Tämmönen sitte piti tehä että pääsee ihimislapsi kertomaan että mitä kuuluu MULLE ja miltä tuntuu.

monjaat kerrat miettiny että jotenki pitäs päästä tuntojaan purkamaan ja sitte tuo onneton toveri kerto miettineensä samaa asiaa...Nyt tässä sitte torotan ja kirjaan "paperille" tuntojani.. Ihanhan tämä on perseestä, suurelta osin aikaa. Kun tämä helevetin maailma ei anna puhua tuolla kylänraitilla asioista niin kirjotellaanpa sitte täällä =) Pikkupäissään ja selevinkin päin. Näissäku ei oo suodatinta, onneks. Eikä kannata kauhiasta aatella että tuleeko kirjuusvirheitä. kohan paukuttaa menemään vaan. Elikkä taas yks semmonen uneton yö, millon mietin että miksi kuu on justiin omituinen, miksi torppa ei lämpiä, miksi sohva on liian kova/pehmee/kylymä/kuuma ja miksi minä perkele vaan valavon??? Onneksi on tottero-kavereita joitten kans voi tämmösen purkautumisreitin perustaa,saa kumpiki kertoa kasvottomana minkä haluaa ja sitte kuitenki tarvittaessa on se "kasvo" jolle märistä jos sille tuntuu.Tää nyt on vähä alkutekijöissään vielä,mutta miä hitusen veikkaan että mulle ja tuolle miun itkukasvokaverille tästä vois tulla semmonen oksennupaikka.Me kirjotetaan molemmat,mutta ihan tosi eritavoin =) Nähtäväksi jää että miten eri, mutta...

Ja varmaan nuo rivinvaihot ja systeemit menee sitte omaa aikaansa.Minen ainakaa aijo hirveesti korjailla kirjotusvirheitä enkä kieliasua.Notta sori.kohan käyn iltapissillä niin ehkäpä kirjotan onnettomasta elostani lisää =) Tai sitte onnellisesta. Mistäpä tuon tietää näin kun taas oon Sleeples Again

 

HAA

 

Tää on hippasen opettelua,ei vanaha osaa kerralla tehä näitä juttuja enää.joten hetkonen menöö aina, sori minä ja miun suru-liinani <3. Mullon pakosti haettava yks kalja, että näppäri kulukee... Mulla toisinaan niin vituttaa tämä elämishomma, en tiijä... Ei oikee oo mitään mieltä missään ja sitte ku on, niin se tempastaan pois. Vähä ninku oisit jäätikkäällä ja yhenäkkiä tulis joku pentu siihen kylykimyyryä suoraan siun jalakohin ja oisit kylellään. Juu joo ja oon ollu siis oikeesti päivänhoitotäti joten tiijän tuon kylykimyyryn.

Oikiasti mulla on tämä mökki niin vitun kylymä että hampaat hakkaa yhteen (joskus jopa puoli kahteen) ja oon ihan sininen,silti tässä kykin.Miksi vitussahan...?No,Minen halua minnekkään ihmisten ilimoille.Miä vaan tahon olla MINUN kotona ja kuunnella MINUN musiikkia.Ja vaipua aina välillä synkkyyteen,missä vaan varjot on mukana.My Sweet Shadows :)

 

Joo,on ollu paskaa aikapaljo elämässä, turpiin tullu niin henkisesti ku fyysisestikki,, mutta kelleppä ei? Miun eka lapsi.se oli ihan puhas vahinko.Mutta rakas semmonen.Ikään en vaihtas pois,en ees tienvieruspensaaseen =) Vaikka ois kuin nätti.Se pensas.Se miun kakara on maailman nätein.Vaikka on umpihomo.Niin vittuako se kelleen kuuluu?Seon se ja sillä selevä.

Ja sen ekan lapsen isä,se on ihan puhas vahinko,se sillo aikaaan sano kun tuo kakara oli pien.että jos miä sen jätän,se tappaa eka tuon kakaran ja sitte sen jälkeen minut.Mutta persetti.Mitenkä kävikään...Se paskapää ajo meijän eron jälkeen kolarin ja istuu ikänsä rulliksessa,voivoi sentään...No mutta enpähän nyt muistele enempää,pikkupäe :) Kiitän vaan tuota tottero Suru_liinaa tai jotai vastaavaa :D Tietää se. Helepotti.

Olen pitkään miettinyt että haluaisin alkaa kirjoittamaan syvältä sydämestäni tai muuten vaan sekalaisesta päästäni tulevaa plogia, ilman sitä että kukaan tietää kuka olen... kirjoittaa vaan internetin kasvottomille ihmisille, kuin vanhanaikaista kirjettä konsanaan.... mutta miksi sen ensimmäisen kirjoituksen kirjoittaminen on niin vaikeaa, pää on niin täynnä juttuja ja asiaa, sanottavaa ja silti vaan tuijottaa tyhjää sivua ja toivoo että sormet alkasivat juosta pitkin näppäimistöä....

Meitä kirjoittajia on itseasiassa kaksi, ei olla nuorii eikä nyt niin vanhoikaan, tavallisii suomalaisii naisii joilla on halu kirjoittaa jotain , sanoa jotain , toivoa että joku lukee ja ymmärtää... Joku kuuntelee ilman sitä rasitetta että tuntee, livenä, oikeesti. Enkä minä usko että me tunteinemme ollaan jotenkin erilaisii, sydämestä rikkinäisii, tai muutenkaan kummallisia, me vaan sanotaan se jonka muut jättää sanomatta, kertomatta. Me ollaan parhaita kavereita, sellaisia sielun tovereita, me puhutaan näitä keskenämme niin kauan että meinaa pää räjähtää. Haluamme sanoa sen mikä pitäisi olla lupa sanoa. Ei omaa rikkinäisyyttää pitäisi joutua häpeämään tai enteeksi pyytelemään. Vaan silti niin on. Miksi mieleen liittyvät asiat on niin TABU???? Ei se saisi olla, vaan siitä pitäisi pystyä puhumaan, muillekkin kuin ammattilaisille ilman että pitää pelätä millaisen laiman kinkkuunsa saa. Kun ihminen ei puhu, se sulkeutuu. Sulkeutunut ihminen on niin kovin yksin maailmassa, mutta teillehän voi kertoa, ja toivoa että joku rohkaistuu lukemastaan puhumaan edes jollakkin.

Nyt se on niin vaikeaa alkaa tarkemmin sanomaan missä on vika ja mitä haluaa kirjoittaa. Se on sen ensimmäisen kirjoituksen kirous, mutta kyllä se tästä alkaa rullaamaan. Ja kyllä te jotka tätä joskus luette opitte meidät kirjoitustyylistä erottamaan, me ollaan samalla sekä erilaisii ja samanlaisii. Mutta sekin on vain rikkaus. Toinen rikkaus on se että tekee viimein sen mitä on haaveillut, mutta ei ole uskaltanut mainita, sanoa, kertoa tai kirjoittaa kenellekkään..... Aika sekavaa tuli, mutta koittakaa kestää....... <3